YKSIN, VAAN EI YKSINÄINEN, YÖLAULAJARETKELLÄ

Helteisenä lauantai-iltana kaikki minun ikäiseni normaalit ihmiset hakeutuvat varmaankin terasseille vilvoittavien kuplajuomien äärelle. Kun aurinko alkoi painua mailleen, niin minä pakkasin taas reissureppua, suihkautin kaulalle oranssista purkista kesäillan luottotuoksua, Offia, ja lähdin ajamaan kohti auringonlaskua. Yhdeksän jälkeen illallakin aurinko vielä jatkoi paahteista loimotusta ja lämpömittari näytti lähemmäs kolmeakymmentä astetta. Ajelin tuttuja maalaisteitä kohti Kanteletta. Autosta noustessa kimppuun iski noin parisataa paarmaa. Yritin pysyä liikkeessä. Kävin rannassa kiikaroimassa. Muutama tiira lensi matalan järven yläpuolella. Paarmojen surina oli niin kovaa, että tuumailin lintujen äänienkin jäävän tasaisena hurisevien vähemmän miellyttävien luontoäänien alle. Lintutorniin kiipeäminen tuntui liian suurelta urheilusuoritukselta kuumana kesäiltana. Maleksin pitkin hiekkatietä. Muutamia töyhtöhyyppiä nahistelemassa varisten kanssa, ruokokerttunen säksättämässä ruovikossa. Mustarastas ampaisi lentoon melkein jalkojen juuresta ja sai minut säpsähtämään. Sinisorsa laskeutui nopeasti rantaveteen ja ui kaislojen suojaan piiloon.

Kello oli hieman yli kymmenen, kun kävelin takaisin autolle ja ajoin hieman eteenpäin toiveissa kuulla vielä muutaman linnun yökonsertointia. Yhdistyksen yölaulajaretkellä, sattuneista syistä, missasin muutaman "sirkkelin", mitä tulin tänne vielä näin heinäkuun puolella yrittämään. Jäin autoon istumaan ja avasin ikkunan. Parinsadan paarman seuraan oli nyt liittynyt noin miljoona hyttystä ja ne kaikki tuntuivat pyrkivän ranskattaren ikkunasta sisään. Tässä vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, että maalla ei ehkä olekaan niin mukavaa. Auringon kuitenkin valmistuessa väri-iloitteluun Kanteleenjärven yllä oli pakko nousta autosta ihailemaan. Taivas muuttui pikkuhiljaa vaalean keltaisen kautta punertavaksi, kunnes koko järvimaisema oli oranssin punainen. Noin kahdeksankymmenen kottaraisen parvi suoritti iltalentoa ja illan hiljaisuudessa pystyi kuulemaan siipien kahahtelun. Nuolihaukka saalisti sudenkorentoja ja illan viimeisiä auringonsäteitä ryyditti muutama kurjen surumielinen huuto pitkin tyyntä järvenpintaa. Maalla oli sittenkin mukavaa.


Sirkkelit eivät vaan laulaneet. Menin takaisin autoon ja samalla kun roikuin puoliksi ulkona autosta ja naputtelin viestiä kuului ensimmäinen "sirautus". Viereiseen pöheikköön lehahti kovaääninen kottaraisparvi ja muutaman kymmenen metrin päästä alkoi kuulumaan viitasirkkalinnun konsertti. Jälkimmäisestä tuli vuosipinna, mutta mikä oli se ensimmäinen ääni. Hetken kuluttua toivoin jo, että viitasirkkeli olisi ollut hiljaa ja olisin pystynyt kuuntelamaan muita yön ääniä. Kello raksutti, mutta koko kesän äänessä ollutta ruokosirkkalintua ei kuulunut. Päätin jo luovuttaa, mutta koska ilta oli nuori, niin muutinkin risteyksessä mieleni ja lähdin ajelemaan kohti hiekkatietä, joka mutkittelee järven ympäri. Autiotalon edessä pysähdyin kuuntelemaan ensimmäisen kerran, mutta ei laulanut sirkkeli täälläkään. Ajelin matelemalla ikkunat auki. Maaseutu nukkui. Usva alkoi nousta pelloille. Pysähdyin hengittelemään kesäyötä, mikä tuoksui järvelle ja tuoreelle heinälle.

Hiekkatie mutkitteli jo takaisin päin. Tien yli lensi nopeasti kaksi hieman isompaa lintua ja oli noustava laskeutumispaikkaa suorastaan autosta ihmettelemään. Yhtä nopeasti kuin heinät heilahtivat takaisin paikoilleen olivat linnut kadonneet. Ei pihahdustakaan. Pahus. Samalla kun messengeriin kilahti lintututtavalta viesti, niin kuulin itsekin, kun ruokosirkkalintu aloitti tauottoman sirkkelöinnin. Pari tuntia myöhässä aiemmista esiintymisajoistaan. Melkoinen diiva. Kannatti jäädä mestoille roikkumaan ja odottelemaan yökonserttien Grande finalea. Kuittasin kaverille, että toisella puolella järveä ollaan vielä ja hyvin kuuluu. Käsittämätöntä, miten pieni lintu saa äänensä kuulumaan koko järven yli. Nojasin vielä hetken autoon ja kuuntelin kesäyössä maagisesti aaltoilevaa tauotonta rätinää.
Vaikka usein liikun luonnossa yksin, niin harvemmin olen yksinäinen. Luonto on läsnä koko ajan ja varsinkin lämpiminä kesäöinä se hivelee ihoa ja kuiskii hiljaa korvaan kertomuksia, mitä silmät eivät enää hämärässä erota. Spessuhetkiä <3





Kommentit

Suositut tekstit