LOMALINTUJA JA LEMMENLAAKSO

Keskiviikkona alkoi vahvasti tuntua siltä, että olin miniloman tarpeessa. Ilta vierähti Sikosaarentiellä ruovikkojen välissä lintuja kuunnellessa ja valokuvatessa. Illansuussa tuli viestiä, että paikalla olisi kiljukotka sekä liejukana. Kotkan näin pikaisesti ja liejukanasta kuulin ehkä muutaman äänähdyksen. Lintumiehet arvelivat, että kotka jäi yöpymään Sikosaaren metsikköön, joten loma-aamunakin oli laitettava kello soittamaan, jotta ehtisin torniin katsomaan lentoonlähtöä. Torni oli torstai aamuna täynnä kiikarikansaa ja ilmassa odottava tunnelma. Noin yhdeksän maissa kotka lähti lentoon ja lenteli ensin vastapäisen vanhan lintutornin ylitse. Vähitellen se muutti lentosuuntaansa ja liiteli varisten saattelemana myös Pohjoisniityntornin yli. Kamerat raksuttivat sarjatulta. Kuvien perusteella linnulta löydettiin mm. niskalaikku, joka saattaisi viitata myös pikkukiljukotkaan. Tunnistuskonsultaatiota on pyydetty mm. petolintututkija Dick Forsmanilta, joten joudumme vielä hieman odottelemaan lopullista tunnistusta. 

Koska omatuntoni taas kolkutteli omista linturetkistä, niin lupasin partakavereille perjantai aamuna, että tänään lähdetään luontopolulle. Tällä kertaa naputtelin navigaattorin sanan "Lemmenlaakso". Hieman koirien huijaamisellehan tämä haiskahti, sillä vehreä laakso suorastaa kuhisee lintuja. Alueen lintuharvinaisuuksiin kuuluu mm. kuningaskalastaja, joka pesi alueella ensimmäisen kerran vuonna 2009. Tiiran mukaan tällä viikolla äänessä on ollut myös idänuunilintu ja pikkusieppo.

Saavuin Lemmenlaaksolle Pornaisten puolelta ja vaikka navigaattori olisi halunnut ajattaa minua vielä muutaman kilometrin eteenpäin, niin käänsin auton kohti tienvieressä olevia opastauluja. Infotaulua tutkaillessa huomasin, että olin pisteellä 5 eli laidunalueella. Minua ei ihan hirveästi innostanut puutiaisten takia ajatus kahlata parin pikkukoiran kanssa heinikossa, joten ensimmäiseltä metsään menevältä polulta koukkasimme kohti joenuomaa. Paikasta tuli mieleen viidakkomainen metsä, jossa tuoksui vihreälle. Sirittäjiä, pajulintuja ja tinttejä hyppelehti oksien suojissa. Maassa heinien lomassa puikkelehtivat eri-ikäiset rastaanpojat. Heti alkuaskelilla oli selvää, että koirat eivät voisi täällä rallatella pitkällä narulla, joten sovimme marssijärjestyksen siten, että matte menee ensin ja partakaverit seuraavat jalkojen takana. Näin kaikki lentokyvyttömät linnunpoikaset ehtivät meidän alta hyvin pois.

Koirien kanssa liikkuessa sitä voi keskittyä joko kiikaroimiseen tai kuvaamiseen. Valitsin jälkimmäisen. Yritin äänien perusteella saada kiinni linnuista, jotka lähimaastossa liikkuivat. Mustarastas, punakylkirastas, käpytikka, hippiäinen, puukiipijä, peippo, peukaloinen närhi. Peruslinnut ovat jotakuinkin hallussa ja saatan tunnistaa sellaisen linnunääneen, mikä ei ole ns. jokapäivän tuttu. Pikkusieppo aloittelee mielestäni tapaamalla lauluaan "hitsi hitsi", mutta vaikka kuinka kuuntelin, niin en tätä onnistunut mistään sävelistä erottamaan. Idänuunilintu on minulle vielä todella todella vaikea. Näin yhden tällaisen uunilintulajin melko läheltä ja äänen perusteella en sitä osaa pajulinnuksi tai tiltaltiksi määrittää. Saattoipa sitten olla iduli tai sitten ei. Lintuharrastuksen suola, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma!

Seuraavan linnun minä kuitenkin tunnistin selkeästi. Ojan mutkassa keloilla ja kivikoilla hyppelehti rantasipi. Hiivin valtavan kaatuneen kelon taakse piiloon ja valokuvaamaan. Näin sivusilmässä koirien selkeästi huokaisevan, taas tätä paikoillaan natkottamista! 

Kovin pitkään emme lintua häirinneet, sillä koirilla oli kova kiire lukemaan "nosebookin" kuulumisia maastosta. Hieman ihmetytti kyllä tällä retkellä koirien rauhallisuus, sillä yleensä eteenpäin mennään niin, että tanner tömisee. Ehkäpä alati rapisevat pientareet olivat niin mielenkiintoisia, että piti hieman kuunnella ja katsella, eikä vain tohottaa ns. sata lasissa eteenpäin!

Linnunpoikasia oli siellä täällä. Hieman varttuneemmalla metsäosiolla löysin puunrungolta useamman puukiipijän. Yksi niistä oli niin pieni ja ruipelo, että oli varmaan juuri jättänyt pesäkolon turvallisen maailman. Muutaman metrin päässä polulla napotti laulurastaanvauva, joka ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Pelkohaudan lehdoista löysin käpytikan kolon, jossa ahneesti huudettiin emoja kantamaan ruokaa.

Lähdimme koirien kanssa rappusia pitkin alas kohti Pelkohautaa. Nimi hieman karmaisi selkäpiitä ja mietin, että mitä täällä pitäisi pelätä. Toki rinne on jyrkkä, mutta kesäpäivä kauneimmillaan. Vielä 1990-luvulla joen yli kaatuneita puita poistettiin. Nykyisin puiden annetaan olla paikoillaan ja jokiuoman kehittyä luontaisesti. Kaatuneet puut nostavat ja ohjailevat vettä, joka vaikuttaa jokiuomien meanderisoitumiseen.

Me emme tänään kävelleet koko Lemmenlaakson luontopolku läpi, sillä tässä vaiheessa vilkaisu kelloon näytti siltä, että olimme olleet metsän kätköissä jo kaksi ja puoli tuntia. Aivan käsittämätöntä, miten luonnossa aika kuluu aina kuin itsestään! Takaisinpäin onnistuimme kävelemään alle puolessa tunnissa.

Plussaa tässä paikassa ehdottomasti kaunis luonto, linnusto ja monipuolisuus. Miinuksena liikenteen äänet, jotka tunkeutuvat rikkomaan luontokokemusta. Tämän paikan pidän mielessä ensi kevättä silmälläpitäen, kun puissa ei ole vielä näin paljon lehtiä. Laakson jokivarret ja sen reunusmetsät ovat myös liito-oran elinaluetta ja keväällä pariutumisaikaan yöaktiivisen eläimen voi nähdä myös päiväsaikaan!

Kotimatka taittui hiljaisen takapenkin kanssa. Väsynyt koira on onnellinen koira <3