VIRVIKIN VIRKISTÄYTMISMETSÄ

Viime viikko oli yhtä hulinaa ja sitä seurasi hektinen lauantai Virolahdella Arktika-päivillä. Aamuisella oli pakko nukkua hieman univelkoja pois, loikoilla sängyssä partakavereiden kanssa ja nauttia myöhäinen brunssi useamman kahvikupin kanssa. Päivä ehti jo pitkälti puolen päivän yli, kun alkoi vihdoin tuntua siltä, että seinät kaatuvat päälle. Koirillekin olisi reilua päästä kunnolla metsään lenkille. Ruuhkaiset lähituntuman metsäpolut eivät tänään houkutelleet ja mihinkään pidemmällekään ei jaksaisi huristella, kun päiväkin oli jo niin pitkällä. Mietin mitä mahdollisuuksia olisi lähimaastossa ja sitten mieleeni tuli Virvikin luontopolku, jota en vielä edes paikkakuntalaisena ole kertaakaan käynyt läpi kävelemässä. Googlailin lähimmän osoitteen ja onneksi silmiin osui myös toinen blogikirjoitus, missä kerrottiin tarkemmin reitin alkukohta. Tätä kun ei tuntunut mistään muualta netistä löytyvän. Lähin osoite on merkitty Virvikin golfille (Virvikintie 346). Golfkentän lähestyessä kannattaa matkanopeutta hiljentää ja suunnata katsetta tien oikeaan reunaan ja etsiä opastetta "luontopolku". Tässä kohdassa on myös pieni levennys johon mahtuu pari autoa parkkiin.

Luontopolun alkupätkä on helppokulkuista maastoa ja polku on koko matkalla merkitty hyvin sekä opastetauluin, että puihin ja kiviin merkityin oranssein pallukoin. Reitti kulkee vaihtelevassa maastossa ja sen pituus on 2,4 kilometriä. Polulle saa 500 metriä lisää pituutta, jos poikkeaa polun alkupäässä hieman sivuraiteille ja käy katsomassa paloaluetta, jossa vuonna 1988 riehui metsäpalo. Luonto näytti paikanneen vauriot hyvin parissakymmenessä vuodessa.

Polku mutkittelee lähes paljailta ja kitukasvuisilta kallioilta reheviin metsiin. Välillä rappusina toimii luonnonmuodotelmat ja kosteimpien paikkojen ylitse menee lyhyitä pitkospuita. Viime viikkojen helteiden ansiosta täällä pärjäsi tänään ihan perus lenkkareilla. Minä nautiskelin metsän rauhasta. Vain koirat, muutama peippo ja korppi seurana täällä syvällä metsän siimeksessä. Tämä reitti meni heti Porvoon luontopolkujen kirkkaimmaksi tähdeksi minun listallani. Jos oikeasti kaipaat metsän rentouttavia vaikutuksia, niin suuntaa kulkusi tänne.

Juuri kun luulin, ettei tämä paikka voi mennä enää hienommaksi, niin kääntyi polku vasemmalle ja vastaan tuli pieni puuton neva. Opastaulu kertoi, että valtakasvina tällä nevalla kasvaa heinämäistä pallosaraa. Tämä ei kuitenkaan ole "heinä" vaan sarakasvien heimoon kuuluva kasvi. Heinä ja sara eroavat toisistaan siinä, että heinän varsi on ontto ja saran taas täyteinen. Tavasin opastaulun läpi ja jatkoin matkaa. Ehdin juuri ajatella, että täällähän voi myös olla vaikka mitä lintuja, kun muutaman metrin päästä alkoi kuulumaan melkoista räpyttelyä. Ehdin juuri nähdä pyöreän rusehtavan pyrstön, kun metsäkanalintu pyrähti aluskasvillisuudesta nevan poikki. Edessä oli niin paljon risukkoa, että muita tuntomerkkejä en tässä ehtinyt saamaan ja vaikka kuinka kiikaroin nevaa useammastakin kohdasta, niin en lintua enää löytänyt. Mieleen tuli ensimmäisenä koppelo naaras.

Koiria alkoi melko pian kyllästyttämään kosteassa sammalikossa kykkiminen ja ne nykivät hanakasti polun suuntaan. Reitin viimeiselle kilometrille on valikoitunut luontopolun haastavin osuus. Kivinen polku nousee melko jyrkästi kohti kallioita. Helle oli tässä vaiheessa retkeä tehnyt jo tehtävänsä. Puuskuttamiseksi meni. Olin varannut lyhyelle matkalle ainoastaan puolen litran pullon vettä, josta koirat litkivät 2/3 osaa. Koska meillä koirien hyvinvointi menee aina oman edelle, niin itselle jäi vähän suun kostukkeeksi. Tästä hyvästä käytin kyllä pahimmassa ylämäessä hieman koirien vetovoimaa ja annoin näiden kahden sintin vetää matten kallion huipulle!!

Kivikkoinen kipuamisosuus on täynnä merkkejä mannerjäätikön liikkumisesta. Suurin siirtolohkare on siirtynyt paikoilleen yli 10 000 vuotta sitten ja nykyisin sitä kutsutaan Virvikin jättiläiseksi. Muinaisuskontojen aikaan siirtolohkareita kutsuttiin myös hiidenkiviksi ja niiden kerrottiin olevan hiisien tai jättiläisten sijoilleen viskomia. Me pysähdyimme siirtolohkareen kalliosta hohkavan viileyden varjoon hetkeksi istumaan ja jaoimme tasan viimeiset vesitilkat.

Tästä eteenpäin luontopolku mutkittelee nopeasti alaspäin. Ihan viimeisillä pallukoilla jouduin hieman tuumailemaan retkisuuntaa, mutta sitten huomasin viimeisen oranssin täplän puunrungolla lähellä hiekkatieltä. Pieni miinus tästä, että loppupätkän joutuu kävelemään golfkenttien vierustaa takaisin auton luokse. Sateisella kelillä kannattaa myös varautua kumisaappailla tai muilla vedenpitävillä jalkineilla, sillä maasto voi paikoitellen olla hyvin vetistä ja osa pitkospuista on armottoman huonossa kunnossa.