KOSKIEN KARA - KIRKASVETISTEN PUROJEN TALVINEN SIRKUTTAJA

Untuvikkona on hieman sellainen kesän lintu, joten aamun kahdeksan asteen pakkaslukemat eivät suorainaisesti houkutelleet mihinkään suurempaan talviretkipäivään, ainakaan sairaslomaviikon jälkeen. Johonkin oli kuitenkin päästävä, kun oli viettänyt useamman päivän neljän seinän sisällä ja nähnyt pikkulintuja ainoastaan sälekaihtimien läpi. Jo illalla Tiirailin läpi koskikara paikkoja lähialueilta ja valitsin muutaman ykkösvaihtoehdon ja muutaman hätäsuunnitelman, jos varmoista paikasta koskikaraa ei löytyisi.

Suuntasimme Myllykylään, missä reilu viikko sitten oli tehty koskikara havainto. Seutu oli meille ennestään tuntematonta, joten koordinaatteja navigaattoriin ja reissun päälle. Poikkesimme matkalla Postimäen sillalla pikaisesti kurkkaamassa tilannetta, mutta täällä sulaa vettä oli enää todella vähän. Pikkulintuja tuntui kuitenkin pyrähtelevän runsaasti joen uoman pensaikoissa ja puissa.

Puikkelehdimme pieniä aurattuja maalaisteitä ja kurkistelimme kiikareilla välillä joen uomiin. Lunta on nyt etelässäkin sen verran, että peltoteillä joutui välillä aina ihmettelemään, että mihin tie seuraavaksi kääntyy. Koskikaran paikaksi merkitty tie on hyvin pitkä ja koska emme tosiaan täällä olleet aikaisemmin ajelleet tuli pieni pirteänä soliseva puro yllättäen vastaan. Seniori havaitsi kuskinpuolelta liikettä joenuomassa, joten jarrut pohjaan ja untuvikko ulos autosta.

Kuvat ovat otettu tästä samalta tieltä ja väkkärä vesipappi viihtyi enemmän yläjuoksulla joko pienen padon reunalla tai tuossa puron kapeimmassa kohdassa kivellä istuskellen. Valoa oli niukasti, risuja risun perään ja lintu kaukana. Tsuumit sai viedä äärimmilleen, jotta täältä sai jokusen räpsäisyn. Muutaman tuhnukuvan jälkeen käännyin kuvaamaan tien toisella puolella solisevaa puroa ja kun käännyin takaisin, niin oli kara hävinnyt. Laulu kuului kyllä, mutta lintu oli siirtynyt vieläkin kauemmaksi. 

Kylmässä kelissä ei viitsinyt kauan keskellä tietä seistä, joten jatkoimme matkaa. Googlemapsi ei ihan pysynyt kartalla ja muutama selkeästi merkitty tie oli mystisesti hävinnyt. Kävimme siis kääntymässä ja päätimme ajella samaa reittiä takaisin päin. Kun saavuimme uudestaan kara paikalle oli lintu lentänyt hieman lähemmäs. Tällä kertaa käytettiin autoa piilokojuna ja sain muutaman kuvan lisää. Lintu sukelteli aina välillä ja nousi taas kiven päälle istumaan. Välillä suoristeltiin hieman siipiä ja ravisteltiin varpaita. Kuvasuurennoksista katsoin, että tämä lintu on rengastettu.

Kotiin päin ajelimme maisemareittejä ja saimme tähän kulumaan taas kauemmin aikaa kuin itse linturetkeen. Kävimme vielä yhdellä koskentapaisella katsastamassa tilannetta, mutta ei täälläkään koskikaraa ollut. Matkapinnana nappasimme vielä kaksi merikotkaa peltojen yllä kaartelemassa ja moottoritietä kohti Porvoota huristellessa lensi vastaan kolmas yksilö. Tämä viimeinen havainto kärvistytti erityisesti, sillä iso lintu laskeutui puunlatvaan todella hienolle paikalle. Tällaiset tilanteet tulevat vastaan aina juurikin siellä moottoritiellä, missä autoa ei saa pysäyttää!

Nippelitriviaa koskikarasta;

- pesiviä koskikaroja on Suomessa laskentojen mukaan noin 250-350, mutta talvehtimaan tänne muuttaa noin 5000-10 000 paria pääsääntöisesti Pohjois-Norjasta ja Ruotsista.

- koskikara kuuluu varpuslintujen lahkoon, mutta on ainoa joka niistä sukeltaa.

- koskikara on eestinkielellä vesipapp, linnun tumma puku ja valkoinen "liperi" muistuttavatkin papin asua.

- koskikaralla on kehittynyt vesilinnuille tyypillisiä ominaisuuksia. Sillä on mm. pyrstöntyvessä rasvarauhanen, josta se sukii itseensä rasvaa vesitiiviin höyhenpuvun turvaamiseksi. Vaikka lintu sukeltaa, niin sillä ei ole räpylöitä. Sen sijaan sillä on erityinen kyky sulkea sieraimmet ja korva-aukot ihopoimulla sukeltamisen ajaksi.

- koskikaran valkoinen leukalappu ei ole vain koriste, vaan se myös heijastaa sen avulla valoa virran pohjaan etsiessään ravintoa.