KOMSII KOMSAA, KOLIKOLLA ON AINA KAKSI PUOLTA

Helsinkiläisiä on viimepäivinä hemmoteltu lintutarjonnalla. Viikin kerrostaloalueelta löytynyt mustaleppälinnun itäinen alalaji phoenicuroides on vieraillut Suomessa todistetusti ainoastaan kerran aikaisemmin. Tästä punavatsaisesta pikkulinnusta tuli hetkessä julkkis. Lintu kutkutti kovin minuakin ja kun lauantaina huomasin Tiirasta Viikissä myös lapinpöllöhavainnon, niin päätimme seniorin kanssa lähteä näitä yrittämään.

Sunnuntai valkeni pienessä pikkupakkasessa ja aurinkoisessa säässä. Koska kohde on merenrannalla kerrospukeuduin useampaan vaatekertaan ja matkaan lähdettiin topattuna "miselinmäniksi". Navakka tuuli pyyhki peltoaukeilla, mutta aurinko lämmitti niin mukavasti, että kävellessä tuli suorastaan hiki. Meillehän ei ollut yhtään selkeää, missä Tiiraan merkitty Mölylä sijaitsi. Otimme taktiikaksi siis lyöttäytyä kiikarikansalaisten seuraan ja kulkea peesissä! Ihan loistava suunnitelma. Ensimmäinen kamerakopla tuli vastaan jo muutaman minuutin kävelyn jälkeen. Mielessä kävi jo, että ei voi tulla näin helpolla.. ei todellakaan. Kaivelin kameraa laukusta, mutta puussa olikin vähän pienempi lintu. "Ei kun me tässä vaan punatulkkua valokuvataan". Jassåå! Tältä ryhmältä saimme kuitenkin tarkemmat koordinaatit kohti lapparia. Rapia pari kilometriä siis suuntaansa. Ei kun töppöstä toisen eteen. Vastaan tuli bongareita ns. naamat näkkärillä. Aina välillä oli pakko tarkistaa koordinaatteja ja tiedustella oliko lintu vielä paikoillaan. Oikaisimme pienen metsäpolun läpi ja yhtäkkiä tupsahdimme kosteikon reunaan, missä kuusien suojassa piilotteli kymmeniä lintuharrastajia. Siellä se nyt oli. Strix nebulosa, lapinpöllö (samalla kilahti eldekapinnalistaan uusi laji!).

Hieman minua hirvitti jo täällä ihmismäärä. Mietitytti, että saiko pöllö levätä ja saalistaa rauhassa kaikelta touhulta ja tohinalta ja kymmeniltä ihmisiltä. Lähtisikö ruoka kävelemään, kun ihmiset tömistelivät pitkin maastoa. Täällä välimatka lintuun oli kuitenkin säädyllinen ja pöllö käänteli raukeana päätä aamupäivän auringossa. Otimme muutaman valokuvan ja poistuimme paikalta. Kurkistin tänään Tiirasta onko lapinpöllöstä vielä havaintoja ja ilokseni huomasin, että joku oli kirjoittanut linnun saaneen saaliiksi kaksi myyrää. Vaikka lintuharrastajana olen toki innoissani siitä, että pääsääntöisesti Lapissa ja Peräpohjolan havumetsissä viihtyvä lintu eksyy eteläiseen Suomeen, niin kertoo se yleensä siitä, että ravintoa ei ole tarpeeksi saatavilla. Lapinpöllön pesintä onnistui tänä vuonna hyvin, mutta syksyn tullen myyräkannat ovat romahtaneet. Tästä kertoo myös se, että myöskin hiiripöllö havaintoja on tullut myös tavallista enemmän.

Paluumatka tuntui sujuvan paljon nopeammin ja ehdimme hieman nauttia maisemistakin ja nyt me hymyilimme naamat näkkärillä vastaantulijoille. Muutama vastaantulija pysähtyi kyselemään meiltä, että ovatko he oikealla reitillä.

Minä olin jo vähän hylännyt koko mustaleppälinnun, koska en tiennyt linnun tarkkaa paikkaa ja täällä se ei näyttänyt oleskelevan. Meitä vastaan käveli kuitenkin rouvashenkilö, joka antoi meille melko tarkat ohjeet. Jos ylitimme Vantaankosken, niin olimme liian pitkällä. Olisihan se nyt ollut pienoinen häpeä, jos emme olisi edes käyneet lintua yrittämässä. Navigaattori ei tunnistanut Pornaistenniemeä, joten sokkona Prisman ohi. Vantaankoskella käytiin kääntymässä ja sitten takaisin päin. Jossain ruovikossa seniori huomaisi kamerakansalaisia joten siihen suuntaan! Minä kävin kyselemässä sunnuntaikävelijöiltä koordinaatteja ja sain kuulla, että olimme oikeassa paikassa. Käveltävää tulisi noin kilometri.

Tilanne tuli hyvin nopeasti ja tuntui kuin olisimme kävelleet päin absurdia kaupunkiluontonäytelmää. Kun kaunis alkutalven auringonsäteissä mutkitteleva ruovikonvieritie päättyi rosoisen kerrostaloalueen parkkipaikalle oli edessäni kymmenittäin ihmisiä ja kaikilla sohottivat kamerat kohti pienellä lehtialueella hyppelehtivää pientä lintua. Parhaimmillaan välimatkaa oli metri tai kaksi. Lintua kuvattiin jopa kännykkäkameralla. Kurkistimme päiden yli ja totesimme linnun nähdyksi. Räpsäsin kaksi kuvaa parinkymmenen metrin päästä ja päätin, että onnistui tai ei, niin tätä sirkusnäytelmää emme jääneet katselemaan pidemmäksi aikaa. Teki pahaa pienen linnun puolesta, joka muutenkin sinnitteli täysin vääränlaisessa ja -lämpöisessä ympäristössä. Ihmiset olivat saartaneet sen joka puolelta, eikä lintu tehnyt elettäkään lentääkseen pois. Tuli mieleen, että oliko sillä enää edes kaikki kunnossa. Tästä bongauksesta jäi meille todella huono maku suuhun.

Kun paljon luonnossa liikkuu, niin aina välillä tulee eteen tilanteita, jolloin luontokappale on ihan liian lähellä, ainakin minun henkilökohtaiselle etiikalle. Lintu saattaa suorastaan huomaamatta tulla "syliin saakka kuvattavaksi". Itse olen hyvinkin tarkka siitä, että en omalla toiminnallani häiriköisi linnun ruokailua tai pesintää. Liikkuminen tapahtuu siellä, missä se on sallittua. Ruovikkoon ei pesimäaikana mennä ryömimään parempien kuvien toivossa. Aina yritetään mennä luonto ja eläimet edellä. Hyvä kuva, ei saa olla itseisarvo. Lintujen ja metsäneläinten hyvinvointi ovat aina tärkeämpiä kuin hyvä kuva. Saattaa olla, että jatkossa jätän nämä "kaupunkibongaukset" muille. Minä tapaan pikkuystäväni mieluiten puolisalaa metsän siimeksessä, kaislikoiden suhinoissa, pellonreunassa puolihuolimattomasti. Vapaina, ilman ihmisiä, ilman hälyä, meteliä ja mediahuomiota.