Supercalifragilisticexpialidocious

Supercalifragilisticexpialidocious. Sana, jota voi käyttää silloin, kun ei tiedä mitä sanoa. Ja tänään minä olen melkein sanaton. Mykistynyt linnuista, luonnosta ja kokemuksista, mitä se ihmiselle tarjoaa kun viitsii katsoa.

Viime päivinä uutisformaatit ovat yksi toisensa jälkeen kiinnostuneet Elimäen superhanhiparvesta. Ja olihan sitä lähdettävä katsomaan. Viikonloppuna kokeneet harrastajat olivat laskeneet, että parvella olisi ollut kokoa noin 300 000 yksilöä! Jos tämä tosiaan pitää paikkansa, niin on Elimäen pelloilla viihtynyt kolmannes koko maailman valkoposkihanhista ja on samalla maailman suurin valkoposkihanhi kerääntymä.

Porvoosta on Elimäelle tunnin matka, joten matkaan oli lähdettävä ajoissa valoisan ajan takia. Paikalla olimme neljän maissa ja muutamia muitakin lintuharrastajia näytti paikalle kerääntyneen. Ensimmäinen vilkaisu oli hieman pettymys, sillä lähipellot olivat lähes tyhjät. Tulomatkalla oli kuitenkin ollut useita tuhansien lintujen parvia matkalla tänne päin, joten lintuja tuli ja meni koko ajan. Enimmäkseen tuli.

Ladon nurkilla seistessä oli vähän sellainen olo, että tässäkö tämä "superparvi" nyt sitten oli. Enemmän hanhia on tullut nähtyä kotinurkissa Ruskiksella ja Lapinjärven pelloilla. Muiden harrastajien kanssa vaihdettiin tietysti lintuihmiset smalltalkit "onko näkynyt mitään mielenkiintoista ja mistäs päin te olette"? Täältä on raportoitu muutama punakaula ja kuulin myös huhua kiljuhanhesta. Lähilätäköissä oli pelkästään vapoa.

Kun jäimme seniorin kanssa kahdestaan päätimme lähteä kävelemään hieman eteenpäin. Silloin kun paikalla on muita, niin ei ole kohteliasta lähteä kävelemään lintuja päin ja mahdollisesti säikäyttää parvi ilmaan. Pian meille kuitenkin selvisi, että alueella risteilee hiekkateitä, joita paikalliset käyttävät iltalenkkeilyyn. Kävelimme tien päähän ja virittelimme kaukoputken taas katseluasentoon. Ihmisiä tuli ja meni ja kaikkien kanssa vaihdettiin muutama sananen. Parvi kiinnosti myös paikallisia. Suurin osa kertoi sitä, mitä olin hieman pelännytkin. Viikonloppuna oli enemmän lintuja. Kaakatus oli kuitenkin niin korvia huumaava, että jossain pitäisi hanhia olla enemmänkin.

Meidän pyöriessä kiikareiden kanssa ympyrää nousi hieman kauempaa ensin yksi pieni parvi ilmaan. Vähitellen pakenemisrefleksi tarttui lintu linnulta eteenpäin. Alkoi kevyt hurina, joka voimistui parven noustessa ja kasvaessa. Lopulta se kuulosti siltä kuin vastaan olisi tulossa höyryjuna tai lentoon kiihdyttävä lentokone! Tätä kokemusta on vaikea pukea edes sanoiksi. Horisontista nouseva sumupilvi tihenee ja tummenee ja vyöryy kohden. Samalla kaikki muut äänet, paitsi hanhien kaakatus häviää ja melkein tunnet kuinka siivistä lähtevä ilmavirta pyyhkäisee kasvoja. Satatuhatta hanhea lentää kohti. Yksi hienoimmista luontokokemuksista ikinä!

Yhtä nopeasti kuin humina alkoi, niin se katoaa taas lintujen hajaantuessa ja laskeutuessa peltoon. Kadoten heinikkoon, joen uomiin ja notkelmiin. Jatkamaan ruokailua muuton viimeistä etappia varten.

Moni kenen kanssa keskustelimme kertoi, että tällä paikalla on aina keväisin ja syksyisin ollut hanhia, mutta ei koskaan näin paljon. Nämä suuret superparvet ovatkin oikeastaan tulleet Suomeen vasta tällä vuosikymmenellä. Syitä on monia. Valkoposkihanhet pesivät Venäjän tundralla ja talvehtivat Pohjanmeren sulilla rannikoilla Tanskassa, Hollannissa ja Brittein saarilla. Pitkällä muuttomatkalla on tankattava. Aiempina vuosikymmeninä tankkauspisteet ovat olleet Venäjän puolella ja Suomen yli on lennetty pikaisesti muuttomatkalla, mutta maatalouden muuttuessa ja peltojen vähentyessä ei Venäjän puolella ole ollut riittävästi peltoaukeita. Syitä on haettu myös ilmaston lämpenemisestä. Suomessa on suotuisemmat olosuhteet odotella viimeisiä kylmiä kelejä, routaa ja syödä ennen lopullista siirtymistä talvehtimisalueelle.

Lisäksi linnut muistavat levähdysalueet ja tällä paikallahan on aiemmin ollut järvi, joka on padottu ja kuivattu viljavainioiksi. Nyt kovien syyssateiden vuoksi padot ovat murtuneet ja tuttu peltoaukea tarjoaa geeneissä siirtyneen perimätiedon mukaan taas otollisen levähdyspaikan.

Tämän ensimmäisen lehahduksen jälkeen mietimme, että lähteäkö vaiko jäädä. Tulomatkalla oli Kimonkylän kohdilla paikoitellen myös isoja hanhikerääntymiä, mistä voisi yrittää jotain harvinaisia herkkuja lähietäisyydeltä. Meidän pähkäillessä aurinko alkoi pilkistelemään taivaalla ja seuraava humahdus nousi joenuomasta ja tarttui taas suureen osaan linnuista. Minun oli hirveän vaikeaa taas sekunnissa yrittää miettiä, että kuvaisiko, ottaisiko videokuvaa vai nauttisiko vain pelkästään tästä kokemuksesta. Luonteenomaisesti yritin sählätä vähän kaikkea ja mikään ei onnistunut!

Tämä parvi ei koostu pelkästään valkoposkihanhista, vaan siinä on myös muita arktisia lintuja; kanukkeja, tundria, metsureita, merihanhia.. varmasti myös jokunen harvinaisuus! Myöskin useita kymmeniä laulujoutsenia näytti kokoontuneen kaukana olevalle pellolle. Pieniä kottaraisparvia puikkelehti hanhiparvien alapuolella. Viikonloppuna täällä oli myös ollut päivystämässä kolme merikotkaa, mutta niitä ei tänään näkynyt.

Kotiinhan täältä ei olisi malttanut lähteä ollenkaan, mutta pimeässä on paha kiikaroida. Vastentahtoisesti siis askel kohti autoa. Matkalla pysähdyimme vielä jutustelemaan parin muun lintuharrastajan kanssa ja Porvoosta hekin olivat paikalle tulleet. Taivaan maalautuessa vaaleanpunaisen eri sävyihin kehuimme kilpaa, miten hieno kokemus tämä oli. Kotimatkalla saimme unohtaa ne Kimonkylän hanhet, sillä pimeys oli vallannut peltomaiseman. Muutaman auringonlasku kuvan pysähdyimme sentään ottamaan. Ensi yönä näen taatusti unta hanhista ja korvissa kohisee hanhien kaakatus tinnityksen sijaan. Olipa taas hyvä, että tuli lähdettyä. Järisyttävän hieno kokemus. Toivottavasti tästä kirjoituksesta ja kuvista välittyy edes hitunen tämän peltoaukeaman tunnelmasta.

Bon nuit.