MINÄ TULEN MILLOIN MINULLE SOPII. EHKÄ EN TULE OLLENKAAN, EHKÄ MENEN AIVAN TOISELLE SUUNNALLE.

Viime viikkoa siivitti kiire. Kiire töissä, kiire lenkittää koiria, kiire tehdä kotitöitä ja kiire ehtiä johonkin kiikaroimaan ennen kuin päivänvalo loppuu. Lokakuu alkaa tiukentamaan otettaan ja pikkuhiljaa lähestytään aikaa jolloin on pimeää kun lähdet töihin ja pimeää kun tulet töistä. Valoisa aika ja sateettomat päivät on siis yritettävä käyttää tehokkaasti!

Lintuharrastuksessa on se hyvä puoli, että sitä ei tarvitse suorittaa tuntia kerrallaan tai sitoutua menemään johonkin tiettyyn paikkaan, vaan harrastaa voi silloin kuin itselle parhaiten sopii.

Maanantaina tuli pikaisesti ajettua Malmgårdiin hakemaan lokakuun pinna punakaulahanhesta. Tälläkin kertaa lintu viihtyi hyvin kaukana ja vain pikaisesti näkyvillä. Töiden jälkeen hämärä hiipi tihkuisena päivänä jo varhain eli päivän harrastukset jäivät pikapyrähdykseksi.

Jo keskiviikkona huomasin, että aika moni oli havainnoinut pikkujoutsenia Koddervikissä. Torstai aamupäivällä puhelin piippasi 24 pikkujoutsenta tuolla merenlahdella. Töistä siis ajoissa kotiin ja ranskattaren nokka kohti lintutornia. Jo rantatietä huristellessa kurkistelin ratin yli ruovikkoon ja kivasti näyttikin lintuja poukamassa uiskentelevan. Pikasilmäys tuotti tuloksena ainoastaan pystyssä olevia pyrstöjä, kun puolisukeltajat hamusivat ravintoa. Vielä ei olla ihan sellaista pro tasoa, että pyrstön muodosta erottaisin laularin ja pikkujoutsenen!

Torstaina kävi tornilla niin sanotusti hyvä tuuri ja tornille tuli seuraksi muutama kokenut lintuharrastaja! Untuvikolle iski kyselyvimma ja osoittelin innoissani lintuja ja kyselin "mikä tuo on, miksi tuolla on tuommoinen, kuka tuollaista ääntä pitää, miten sen erottaa tuosta toisesta linnusta". Pahoittelin tätä kovasti, mutta miehet olivat kuulemma kovasti mielissään, kun pääsevät opastamaan. Tämä onkin minun mielestäni oikea asenne. Kyselemällä oppii ja kun joku näyttää, kertoo ja kädestä pitäen neuvoo, niin silloin oppii taatusti paremmin kuin lintukirjojen sivuilta. Untuvikon neuvo onkin, että rohkeasti tuttavuutta tekemään ja jutustelemaan. Harvempi on näreissään siitä, että pääsee kokemattomampaa harrastajaa opastamaan. Minulle jäi tästä kerrasta ehkä parhaiten mieleen oppina haapanan "vislaus".

Pikkujoutsenten lisäksi poukamassa uiskenteli myös laulujoutsenia, kanadanhanhia, valkoposkihanhia, metsähanhia, merihanhia sekä muutama tundranhanhi. Yhtä hanhea tiirailtiin hyvinkin tarkkaan lyhytnokkahanhen toivossa, mutta tuntomerkit eivät täsmänneet. Harmi. Se olisi minulle ollutkin elämänpinna ja tälle vuodelle vielä mieluista havis!

Kanadanhanhien seassa oli myös mielenkiintoinen kokonaan valkopäinen hanhi. Mietimme ensin, että olisiko tämä kenties hybridi eli risteymä, mutta ulkoiselta olemukseltaan tämä muistutti täysin kanadanhanhea. Kyseessä siis ilmeisesti ainoastaan leukistinen  värimuunnos.

Tummat pilvet alkoivat lähestymään uhkaavasti ja oli aika lyödä Kauko pakettiin. Vielä viimeiset maisemakuvat, pajusirkku ruokailemassa kaislikossa ja ystävät lahdella. Noin tunnin keikka lintutornilla.

Seuraavan kerran ehdin varsinaisesti "harrastamaan" sunnuntaina. Päätin lähteä vihjeen perässä bongaamaan lyhytnokkahanhea, mutta kun vihdoin pääsin perille, niin merkitty pelto oli tyhjä. Katse kohti taivasta ja ajelemaan samaan suuntaan taivaalla vellovien hanhiparvien perässä. Melko pian olinkin sitten eksyksissä jossain Porvoon ja Loviisan rajamailla maaseuduilla ja navigaattori jumiutui ja lakkasi toimimasta. Onneksi oli aikaa ja tankki täynnä bensaa. Jossain vaiheessa alkoi vastaan tulla jo tutunkin näköisiä teitä ja Tervikin kartanon tammikujan päässä olin jo ns. kartalla.

Läheiseltä sänkipellolta löysin laulujoutsen pariskunnan kahden tämän kesän poikasen kanssa. Vettä satoi rankasti, mutta apukuskin ikkuna auki autoa piilokojuna käyttäen oli taas hyvä räpsiä valokuvia. Toinen emoista valvoi tarkasti valokuvaajan puuhia, mutta nuorisoa väsytti ja ne vetäytyivätkin nopeasti takaisin päiväunille.

Koska nippanappa oltiin vasta ylitetty puolen päivän raja päätin vielä ajaa kaikki kaupungin lähimaastossa sijaitsevat lintupaikat läpi. Tolkkisten patoaltaalla viihtyi noin 30 sinisorsan parvi, jotka olivat todella säikkyjä kameralla sohottamiselle. Tikkametsässä oli hiljaista ja reissu jäi kumisaappaitten uittamiseen tiellä, jolle merivesi oli noussut ja muutamaan syksyvalokuvaan.

Kodderi oli tyhjentynyt alkuviikosta. Tähän aikaan päivästä lahdella oli muutamia laulujoutsenia, pikkujoutsen, sinisorsia, haapanoita ja pari telkkää. Väkkärä harakka tuli sentään tervehtimään vesisateessa seisovaa lintuharrastajaa.

Vaikka takki oli märkä ja nälkä kurni mahassa huristelin silti vielä Ruskikselle kyttäämään, koska valoisaa aikaa vielä vähän riitti. Muutamia sinisorsia ja tinttejä kummempia täälläkään ei tänään näkynyt. Vesisade vihmoi ikkunoista sisään, kiikarit olivat huurussa ja kameran linssi pisaroilla. Oli aika luovuttaa sunnuntai seikkailujen suhteen. Vaikka mitään huikeita haviksia ei tälle päivälle tullut, niin oli silti oikein kiva syksyhavainto päivä. Harvemmin tulee pettymyksiä, kun lähtee ulos nauttimaan siitä mitä luonto kulloinkin tarjoaa.

Otsikkositaatti: Tove Jansson