VIHELTÄKÄÄ TUULTA. MONI MERIMIES ON HUKKUNUT TYVENELLÄ.

SIDEBY, DAY II

Ensimmäinen aamu Sidebyssä valkeni sateettomana, vaikkakin tuulisena ja tylsän harmaana. Ryhmänjohtaja oli illalla luvannut, että tänään saisimme nukkua pidempään, mutta enhän minä millään malttanut. Puoli seitsemään saakka sinnittelin hiljaa vällyjen välissä ja kuuntelin nukkuvan mökin ääniä. Hiljaa puin päälle ja sipsuttelin ulos ihailemaan syyskuun ensimmäistä aamua. Tuuli tuiversi ja tuoksui merelle. Kävelin venevajan laiturille, katselin merelle ja mietin mihin suuntaan tämän päivän seikkailut veisivät. Aamupäivän kovien tuulien vuoksi merelle lähtö siirtyisi iltapäivään ja aamupäivän kiertelisimme Sidebyn muita lintupaikkoja.

Yhdeksään mennessä koko tupa oli jalkeilla ja sulloutunut sään kestäviin vaatteisiin, pakanneet eväät ja istumassa autossa kiikareiden, kaukoputkien ja kameroiden kanssa. Ensimmäiseksi suuntasimme järven laidalle, missä näyttikin olevan ihan hyvin vesilintuja. Sinisorsia, laulujoutsen perhe, muutama jouhisorsa, harmaasorsa, lapasorsa, tukkasotka, haapana, taveja, heinätavi ja vihdoin tämän vuoden pinnalistalle se kaivattu punasotka! Ei siis ollenkaan huono aloitus tälle aamulle.

Säpinää järvelle toi taivaalle ilmestynyt merikotka, joka ajoi lentoon kymmenittäin nuoria harmaahaikaroita jostain kaislikkojen suojista. Untuvikko ei vain ollut ihan valppaana ja kamera oli sateen suojissa auton takapenkillä.

Lisää tihrustelua kiikareiden läpi ja linssien kiillotusta sadepisaroilta. Pian rannan kivikoilta alkoi löytymään myös kahlaajia. Mustaviklot seisoskelivat rantakivikoilla ja hetken päästä paikalle pyrähti myös muutama suokukko ja liro. Jo tässä vaiheessa olin ihan varma, että olin lintuparatiisissa. Kotikonnuilla kahlaajia on päässyt ihailemaan ainoastaan kaukoputken läpi kilometrin päästä!

Seuraavaksi matka jatkui Siipyyn havaintotornille, josta olin jo illalla kuullut hieman "kauhutarinoita"! Untuvikolla on aina silloin tällöin aktivoituva korkeanpaikankammo, jota vastaan on taisteltu ja siedätytty kiipeämällä sitkeästi vastaan tulleisiin lintutorneihin. Siipyyn torni on yksi Suomen suurimmista ja se kohoaa lähes avomeren reunasta 17 metrin korkeuteen. Tilaa on noin neljänkymmenen neliön verran! Pelkkä tornin näkeminen sai Untuvikon voimaan hieman pahoin. Se todellakin kohosi lähes puiden latvojen yläpuolelle. Sillä välin kun muut kiipesivät jo loputtomina ylöspäin jatkuvia portaita kohti korkeuksia kaukoputket olalla, niin minä vielä nikottelin tornin juurella. Jalat tutisten lähdin kiipeämään rappusia ylöspäin. Puolessa välissä piti halata paksuinta tukipylvästä ja miettiä lähteäkö seuraavalle etapille! Tuuli repi mereltä päin niin, että tuntui kuin lähtisi lentoon heti kun irrottaisi otteen kaiteesta. Aina välillä pään yläpuolelta kuului kannustavia huhuiluja, että "että kiipeä vaan, on niin huikeat näkymät"! Huikeat olivat näkymät jo puolesta välistäkin. Siinä vaiheessa, kun huudeltiin kihuja päätin lähteä kiipeämään ylös saakka. Puolessa välissä, kymmenen porrasta ennen huippua, mereltä nousi napakka puhuri, joka pakotti nojaamaan portaita vasten. Älkää viheltäkö enää tuulta, yksikään untuvikko ilman siipiä ei vielä ole tullut ehjänä alas tornista, jos tipahtaa! Tässä vaiheessa oli melko selvää, että vaikka tarjolla olisi piikkipyrstökiitäjää, niin ainoa tie olisi alaspäin!

Onneksi alhana odottivat myös kauniit maisemat ja huomattavasti turvallisempi olo katsella tuulessa tyrskyävää merta. Merimetso parvia meni aina silloin tällöin ylitse ja rantakivikko tarjosi mielenkiintoista tutkailtavaa. Istuin rantakivikolla ja annoin tuulen tuivertaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Meriterapiaa. Hieman harmitti oma nössöily, mutta ehkä joku toinen vuosi olisin hitusen rohkeampi.

Lintutornin jälkeen ajelimme pitkin Siipyytä ja kävimme muutamia mielenkiintoisia lintukohteita läpi. Aurinko alkoi pikkuhiljaa pilkistellä pilviverhojen takaa. Nälkä pakotti retkikunnan palaamaan tukikohtaan ja valmistautumaan iltapäivän saaristokohteisiin.

Kolmen jälkeen muodostimme seuraavien päivien aikana hyvinkin tutuksi käyvän ketjun veneen ja tavarakasan välille. Kaukoputki, kaukoputki, kaukoputki... reppu, reppu, reppu, kamera, kamera, kamera.. Kun kaikki harrastevälineet oli lastattu veneeseen oli ihmisten vuoro. Pikkuveneeseen ei kävellä lastaussiltaa pitkin, kuten ruotsinlaivalle, joten pientä ähkimistä ja puhkimista veneeseen nousu aiheutti seuraavina päivinä. Pitkävartiset kumisaappaat osoittautuivat jo ensimmäisessä maihinnousussa reissun parhaaksi etukäteishankinnaksi. Kivikkoisilla saarilla venettä ei voi ajaa ihan rantaan kiinni ja usein oli kahlattava ja liukasteltava liukkailla rantakivillä.

Kun saavuimme ihastuttavalle Skaftungin edustalla sijaitsevalle Trutklobbarnalle oli jo ihan kesä. Tältä varmaan näyttää se paratiisi. Sirrejä olivat lietteiset rannat täynnä, muutaman metrin päässä uiskenteli kyhmyjoutsenia ja vesilintu parvia meni tasaisesti meren yläpuolella. Minun taistellessa kaukoputkeni kanssa huutelivat muut jo lajistoja: suosirrejä, muutama kuovisirri, tyllejä. Jokin kamala tauti oli iskenyt kaukoputkeen ja se ei millään tuntunut olevan suorassa, vaikka kuinka sääteli jalkoja, varren pituutta ja väänteli naviskoja. Melkein nakkasin jo koko putken mereen, mutta onneksi sain taas viisaammilta apuja. Putki irti videopäästä ja hieman ruuvien kiristelyjä ja taas alkoi maailma kirkastua. Untuvikon ja Kaukon suhteen pieni rakkausryppy korjaantui muutamassa minuutissa.

Minulle oli luvattu tällä reissulla sirrejä ja niitä tosiaan riitti. Heti ensimmäisenä päivänä taisin istua jo muutaman tunnin pelkästään katselemassa haltioituneena näitä puuhakkaita pieniä kahlaajia, jotka tuntuivat ruokailun ohessa hiljaa puputtavan loputtomasti toisilleen. Muutama tylli kipitteli "besserwisserinä" sirrien seassa ja näytti nappaavan aina parhaat ruokapaikat itselleen. Lentoonlähtö hälytyksen tullessa tylli ei lehahtanut lentoon ensimmäisenä, mutta hetken päästä se oli taatusti parven kärjessä johtamassa parvea huudelleen "tyl-li, tyl-li"! Päivän aikana opin mm. sen, mitä eroa on suosirrillä ja kuovisirrillä. Kuovisirri on hieman suurempi ja hoikempi kuin suosirri ja sillä on sulkien päässä pienet ankkurit (Untuvikko pistää tämän vinkin visusti korvantaakse)! Ankkurit ovat kuulemma aina mielenkiintoisia, ja niitä on hyvä etsiä kahlaajaparvista! Aikuisella suosirrillä on ainoana saman kokoisena kahlaajana musta vatsalaikku, kun taas kuovisirrin vatsanalus ja kaula ovat tiilenpunaiset. Tunnistushan menee tietysti hitusen hankalammaksi siinä vaiheessa, kun riisutaan lajituntomerkit ja tuijotellaan tämän vuoden nuorikkoja.  

Kun paikallaan istuskelu alkoi puuduttamaan oli aika tutkiskella saarta. Meri vaahtosi tänään korkealle ja nostatti tyrskyjä kivikoiden yläpuolelle. Pienen joukon kanssa päätimme lähteä kiertämään saarta ja sen toisessa päässä olevaa laguunia. Rämmimme parimetrisessä kaislikossa lähes umpeenkasvaneita polkuja ja ylitimme veden varassa olevia poukamia. Laguunista löysimme noin 50-60 yksilön tavi parven. Matalista katajikoista nousi siivilleen teeri, mikä oli aiheuttaa pienimuotoisen sydänkohtauksen ja pieniltä luodoilta pitkän linjan harrastajat laskivat nopeasti 220 lokkia.

Ihan liian pian alkoi aurinko laskemaan ja oli aika suunnata takaisin veneelle. Lietteellä oli vastassa kymmeniä sirrejä ja päivän ainoa harmistus oli se, että oli lähdettävä pois!