MYRSKYT, AH! NIIDEN MERKITYS LIENEE SIINÄ, ETTÄ JÄLKEENPÄIN NÄKEE AURINGONNOUSUN.

SIDEBY, DAY III

Olen varmaan joskus aiemminkin jo sivunnut asiaa, että lintuharrastajat eivät nuku ikinä. Aikainen mato linnun nappaa ja ylhänä on oltava ennen auringonnousua. Keväällä tämä usein tarkoitti sitä, että jos oli tarkoitus lähteä jonnekin pidemmälle staijaamaan, niin herätyskello soi armottomasti kello kolme aamuyöllä. Lauantai aamuna se soi hieman ennen viittä ja koko tupa oli valmiina varusteineen veneessä hieman kello kuuden jälkeen! Loistavaa! Sateet olivat enää kurja muisto ja aamu näytti seesteiseltä. Raikas merituuli pyyhki viimeisetkin väsymyksen rippeet silmistä, kun kurvasimme veneellä kohti Trutklobbarnaa. Meidän perässämme lensi yksinäinen merimetso ja melko pian se meidät ohittikin.

Taivaanranta alkoi pikkuhiljaa muuttua vaaleanpunaisesta lämpimän oranssiksi. Aivan rantaviivan tuntumassa kyhmyjoutsen suoristeli siipiään ja pieni saari alkoi herätä uuteen aamuun.

Jo perjantaina hieman ennen saarelta lähtöä oli saarella nähty sinirinta ja kun muut kuulivat, että se minun eldeka listalta vielä puuttui, niin hiivimme hiljaa heinikossa sitä kaikki etsien. Eldeka tuli, mutta hyvin hyvin pikaisesti. Siksi yksi tämän päivän omista tavoitteista oli nähdä tuo sinisen rinnan omaava lintu uudestaan. Kun kaukoputki ja retkieväät oli viety kalastajamökille ja hetken aikaa tuijoteltu kaukoputkella merelle, niin siirryin taas kiikareiden ja kameran kanssa lietteen kiville istuskelemaan ja katselemaan sirrejä ja tyllejä. Ne tulivat niin lähelle, että pystyin kuvaamaan kännykällä videoita, niiden puuhasteluista. Olin niin uppoutunut niiden touhujen seuraamiseen, että melkein lietteen aromikas tuoksukin alkoi haihtua taka-alalle. Myötävaloon sirrejä valokuvatessa tunsin itseni taas oikeaksi luontokuvaajaksi.

Vaikka huomio oli melko tiukasti kohdistunut näihin pieniin kahlaajiin, niin yritin silti aina välillä kiikaroida lähipusikkoja sinirinnan varalta. Pian se lennähtikin ensin lietteelle ja sitten läheiselle kivelle istuskelemaan ja tapittamaan suoraan valokuvaajaan. Meinasi tippua kiikarit sekä kamera lietteen syövereihin, kun yritin nostaa molempia ahneuksissani silmille samaan aikaan! Siinä se nyt oli. Luscinia svecica. Ja minä kun olin ajatellut, että joudun Lappiin saakka tätä lähteä katsomaan. Siipyy riitti!


Puolilta päivin aamun viileys oli kokonaan tiessään ja saarella oli ihan kesä. Suojaisaa seinää vasten istuskellessa joutui luopumaan piposta ja mustat kumisaappaat muuttuivat sulatusuuneiksi. Oli aika kerätä tavarat ja siirtyä seuraavalle saarelle.

Jos olin jo Trutklobbarnasta täysin haltioitunut, en yhtään osannut kuvitella, mikä minua odottaisi seuraavan merimatkan päässä. Pieni pittoreski Storbådanin saari on Siipyyn lounaisin luoto. Kun lähestyimme tuota pientä saarta oli sen rannat täynnä lokkeja. Niin paljon lokkeja, että en ole tainnut eläissäni sellaista määrää lintuja kerralla nähdä. Harmikseni, ne tietysti lähtivät kaikki välittömästi lentoon ja lensivät läheisille pienille karikoille ja mereen uiskentelemaan. Tämä oli hetki, jolloin tuntui kuin minut olisi todellakin tiputettu keskelle kaunista luontodokumenttia. Yksi minun iltasaduistani on katsoa uudestaan ja uudestaan Yle Areenassa pyörivää Selkämeri luonto-ohjelma ja nyt olin itse päässyt samanlaisiin maisemiin! Minua on aina jotenkin kiehtoneet nämä karun kauniit luodot ja oli vaikea käsittää, että ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin tällaiseen paikkaan. Olin niin hämmentynyt maisemista, että meinasin liukastua märillä rantakivillä ja melkein kämmäsin karikukko eldekan! En tiedä miten pian tuollaisella luodolla elämä alkaisi käydä tylsäksi, mutta tuolla hetkellä olin täysin valmis muuttamaan juuri tälle saarelle.

Tämä saari on kivikkoisen maaston vuoksi hieman hankala kulkuinen, mutta kun hieman malttaa katsoa jalkoihin, niin pystyy hiipimään hiljakseen lintujen perässä. Rannikon kivillä liukasteli sirrejä ja tyllejä. Karikukko lensi hieman kauemmaksi, mutta pilkisteli aina välillä kallioiden takaa. Pian kiinnitin huomion ruskeaan lennossa olevaan lintuun. Olisiko tuo luotokirvinen? Pikainen tarkistus viisaammilta ja hiipimään kohti lintua. Taas eldeka! Luotokirvisiä ei juuri Porvoossa näe, joten yritin saada tästä linnusta hyvää kuvaa. Ensimmäinen kuva kaukana, toinen kuva kaukana, kolmas kuva.. nyt riittää tarkkuus. Jostain syystä tämä kirvinen päätti juuri alkaa pörhistelemään ja sukimaan itseään ja on täysin räjähtäneen näköinen. Kylläpä taas Untuvikkoa jaksoi naurattaa!

Lintuja ja valokuvattavaa oli niin paljon, että ei aina tiennyt mihin kameran kääntäisi. Välillä oli istahdettava alas ja vain ihailtava. Kalastajamökin viereisistä pensaista löytyi hippiäinen ja järripeippo. Kallioilla kipitteli sekä västäräkkejä, että keltavästäräkkejä. Pienillä kivillä istui arkipukuisia haahkoja. Luodon ylitse kaarsi vielä nuori meriharakkakin. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että tässä kohteessa pääpaino ei ollut linnuissa vaan maisemien ihailussa.

Kiertelin saarta, kuvasin, kompastelin ja koskettelin. Elämä selkämerellä on joskus julmaa ja siitä löysin todisteita saaren kauimmaisilta kiviltä. Sulkia ja linnunraatoja oli joka puolella. Selkeästi merikotkien ruokapöytä. Toinen syntyy, toinen kuolee. Luonnon kiertokulku.

Aivan liian pian oli aika sanoa tälle paikalle näkemiin ja lähteä vielä Domarkobbanille hetkeksi kiikaroimaan. Veneen lähestyessä rantaa istui rantakivillä valokuvauksellisesti kolme punakuiria. Kylläpä taas harmitti, että kamera oli repussa ja reppu kannella. Ei auttanut kuin kateellisena katsella, kun muut ottivat valokuvia! Minä päätin tällä reissulla jättää kaukoputken veneeseen, sillä polku näytti lähtevän suoraan parimetrisen kaislikon sisään. Muutaman sadan metrin jälkeen saavuimme kalliolle, missä aukeni näkymä pienelle lietteelle ja merelle. Kiikareilla matka oli aivan liian pitkä, mutta onneksi pääsin muiden kaukoputkista katsomaan isosirriä ja pikkusirriä. Juuri kun luulin ottaneeni suosirrin ja kuovisirrin haltuun tuli pari sirriä lisää hämmentämään soppaa. Tässä kotiläksyjä talveksi. Korvantaakse laitettava vinkki pikkusirrin erottamiseen muista on sen selässä olevat valkoiset pitkittäisjuovat, jotka muodostavat v-kirjaimen.

Kun kahlaajat oli kahlattu ja syynätty kaukoputkien läpi, päätimme lähteä katsomaan pääsisimmekö hieman lähemmäksi lintuja. Yleensä nämä hieman pyrähtävät lentoon, mutta kun itse istut alas ja odotat, niin ne tulevat takaisin. Niin kävi nytkin.


Istuimme rantakivillä ja kuvasimme ja seurasimme lintujen puuhia. Nuorilla tylleillä oli omat kisailut meneillään ja ne harjoittelivat selkeästi ensi kevättä varten. Paahteinen aurinko oli saanut minut hylkäämään päällystakin ja kylmillä kivillä istuessa jalat merivedessä tuli melko pian kylmä ja jouduin hiipimään takaisin aurinkoiselle kalliolle. Muilta retkiläisiltä kuulin, että täällä saarella on myös jatulintarha, jota ei nyt valitettavasti tällä kertaa ehditty katsastamaan. Wannabe-taidehistoria opiskelijaa tällainen olisi kiinnostanut kovasti. Taas yksi hyvä syy palata tännekin.

Iltapäivä oli jo pitkällä kun aloimme suunnittelemaan takaisinpäin lähtöä. Veneestä saimme vielä haviksen sinisuohaukasta, joka kaarteli rannan kaislikoiden yläpuolella. Mökillä söimme kevyesti evästä ja lähdimme vielä ilta-ajelulle Siipyyn alueella etsimään haukkoja sekä muita mielenkiintoisia havaintoja. Minulle illan mielenkiintoisin havainto oli pähkinähakki, jonka olen viimeksi nähnyt teini-ikäisenä!

Kauppareissun jälkeen oli aika suunnata taas takaisin tukikohtaan saunan lämmitykseen. Meidän ryhmänjohtajamme oli joka ilta viritellyt pihalle pöllöverkon ja radiosta kantautuvat atrappi äänet tulivat tutuiksi. Edellisinä öinä oli kuulunut äänihavaintoja lehtopöllöstä, varpuspöllöstä ja helmipöllöstä, mutta verkot olivat pysyneet tyhjinä. Minä olin tänä iltana hieman väsynyt ja ihan vähän kun laitoin silmiä kiinni, niin torkahdin vaatteet päällä sängyn reunalle. Jotenkin unimaailmaan onnistui kuitenkin tunkeutumaan ääni: "Mia, täällä olis helmipöllö". Silmät oli auki sekunnissa, mutta järki vielä nukkui. Pääsin katselemaan rengastusta ja helmipöllö käyttäytyi rauhallisen arvokkaasti sillä välin, kun se punnittiin, mitattiin ja ikämääritettiin. Olin niin uninen, että hyvä kun sain muutaman valokuvan räpsättyä. Jälkeenpäin harmittelin, että KOSKETUSpinnakin jäi ottamatta! (Lasketaanko se, jos helmipöllö kosketti minun läppäriä ja minä sen jälkeen läppäriä...?)


Upean päivän jälkeen oli luksusta ummistaa silmät - muutamaksi tunniksi <3







Kommentit

Suositut tekstit