ORVOKKI, LEHDOKKI, VUOKKO JA MONI MUU

Otsikossa on kutakuinkin kiteytetty minun luonnonkukkatuntemus. Luonnonkukaksi määritellään kaikki alkuperäiset kasvit, jotka ovat olleet Suomessa ennen ihmisen saapumista tai kulkeutuneet tänne kauas pohjolaan aikojen saatossa ilman ihmisen myötävaikutusta. Meidän monimuotoisessa luonnossa on arviolta 1200 putkilokasvia, joista noin 16% uhanalaisia. Olen jokseenkin pitänyt lintutunnistusta haastavana, mutta kyllä tämä putkilokasvilajiston monimuotoisuus ja eri alalajit yllättivät minut täysin. Tarkastellaanpas ihan jokaiselle tuttua voikukkaa. Pikainen klikkaus Luontoportin sivuille kertoo jo, että oikeastaan meidän tulisi puhua monikossa voikukista! Monimuotoinen ryhmä muodostuu noin 500 pikkulajista. Saman heimon tai alaheimon lajeja on mm. hiirenkeltamot, häränsilmät, jänönsalaatti ja linnunkaali. Melkoista!

 Minä osallistuin tänään Itä-Uudenmaan luonnon- ja ympäristönsuojeluyhdistyksen eli IULYn retkelle ja meidän retkikohteeksi oli tänä vuonna valikoitunut Porvoon joen varrella sijaitseva Maari ja Linnamäki. Taivas oli lähes pilvetön ja puolilta päivin oltiin jo hellelukemissa. Saimme listan sadasta yleisimmästä kasvista ja pikainen vilkaisu kertoi sen, että minä tunnistin näistä ehkä vaivaiset kymmenen! Muut tiirailivat jo lähtöpisteessä innokkaana tienvierustan kasveja. Minä nappasin ensimmäisen retkipinnan leppälinnusta, joka laulaa luritteli läheisessä antennissa.

Kumartelimme hopeapajujen alla tutkailen lehtiä ja kukintojen alkua. Pensaikossa lauloi lehtokerttu. Ääni- ja näköhavainto, retkipinna numero II. Myös satakieli tuntui olevan äänessä, retkipinna  III. Ja joen yläpuolella liitelivät kalalokki (IV) ja harmaalokki (V) ja väiski, joka keikutteli pyrstöään puun oksalla (VI). Nyt laulukuoroon yhtyi myös peippo (VII).

http://www.lintujen-äänet.net/lehtokerttu/

Tässä vaiheessa alkoi hieman tuntua siltä, että saatoin keskittyä retken luonteen huomioonottaen aivan liikaa lintuihin ja liian vähän kasvaihin. Seuraavalla kasvilla olisin skarppina! Se näytti tutulta, mutta nimeä en kasville ole koskaan kuullut. Hevonhierakka. Tämä on entisen heppatytön helppo muistaa. Nippelitriviana kerrottakoon, että hevonhierakkan juurta on keitetty sian ruuaksi ja alunan kanssa keitettynä siitä on saatu keltaista väriä villan värjäykseen.

Matka jatkui kohti Linnamäkeä. Joku hihkaisi lipstikan, toinen nurmitädykkeen ja minun nokkonen ei olekkaan nokkonen vaan valkopeippi. Aurinko kuumotti nyt todella kovaa ja oli äärimmäisen ihanaa päästä Linnamäen käppyräisten mäntyjen suojaan. Jossain kirkui palokärki (VIII) ja varikset raakkuivat korkealla puiden latvoissa (IX).

Linnamäen rinteillä kasvoi ainakin ahomansikkaa, mäkitervakkoa ja puolukanvarpuja.. Yllättäen minun huomioni vei puiden suojasta kantautuva komeasti rummuttuva tikan naputus. Hetken tiirailun jälkeen lintukurssilta tuttu ystäväni hihkaisi käpytikan (X) istuvan kelon männyn oksalla. Veikkailimme tätä nuorikoksi, koskas se oli jotenkin pienen ja pörhäkän oloinen. Kotona kuitenkin lintukirjan tarkistuksella nuorella linnulla olisi päälaki kokonaan punainen, kun taas koiraalla ainoastaan punainen niskalaikku. Nuorella käpytikalla myös silmän värikalvo on ruskea ja aikuisella punainen. Melko nokkava kaveri!

Seuraavalla retkiosuudella törmäsimme kuvan valkoiseen kukkaan. Sillä välin, kun muut arpoivat tunnistusta jäykkäpitkopalkon ja ja pölkkyruohon (kuka näitä nimiä keksii ?!?!?) väliltä oli minun huomio jo talitintissä (XI), joka hääräsi kovasti männyn rungon lähettyvillä.

Pian talitintti katosi näkyvistä ja lähdin hivenen uhkarohkealle retkelle hiekkarinnettä alaspäin.

Puun kolosta kuului piipitystä. Tintti oli löytänyt sangen hienon pesäkolon ja vaikka kuinka kameralla zoomailin ei kolosta näkynyt yhtään pienen pientä nokkaa. Hauska luontohavainto silti.

Retki alkoi jo olemaan ehtoo puolella ja pysähdyimme varjoiselle rinteelle syömään retkieväitä. Katselimme linnunsulkaa jota muurahaiset raahasivat uutterasti, mutta emme keksineet tuolle luontoilmiölle mitään järkevää syytä. Eväspaikalta lähdettäessä törmäsin vielä hennon vaaleanpunaiseen kukkaan, joka ilmeisesti oli runsaana rinteellä kasvavan mäkitervakon albiino versio.

Ennen kotiin lähtöä jäimme vielä Maarin menevälle pikkusillalle jutustelemaan ja katselemaan sinisorsa (XII) emoa, joka suojeli poikasiaan heinkoiden kätköissä. Kovin pieneksi oli tämä poikue käynyt. Hetken tilannetta seurailtuaan emonen päätti kuitenkin uskaltaa siirtää pienokaiset ojasen toiselle puolelle. Tiivisti pysyttelivät untuvikot kyljessä kiinni ja vain hetkeksi jättäytyivät jälkeen.

Kaiken kaikkiaan taas aivan upea päivä luonnossa, vaikka minun ajatukset hieman rönsyilivätkin pois kukkasista. Lupaan kuitenkin yrittää tämän kesän aikana täyttää tuon sata yleisintä kukkaa vihkosen. Korpikastikka kuulostaa mielenkiintoiselta. Aloitetaan siitä!