MINUSTA ON AIVAN YHDENTEKEVÄÄ MINNE ME TULEMME. KAIKKI PAIKAT OVAT YHTÄ HYVIÄ.

Viime viikolla sieluun iski kaipuu synkille syksyisille metsäpoluille. Koko viikon haaveilin päivävaelluksesta Repovedelle, mutta suunnitelmat menivät hieman pieleen viikonlopun lähestyessä. Viikolla tuli käytyä lenkkeilemässä sekä Sikosaaren luontopolulla, että Humlan lenkillä, mutta metsän kaipuu ei näillä tutuilla lenkkipoluilla hellittänyt. Humlasta haarautuu metsätie kohti Holkkenia ja päätin, että jos Repoveden retkestä ei tule mitään, niin sitten lähdetään seikkailemaan kohti Holkkenin laavua. Kokonaisuudessaan luontopolulle tulisi Pihlajatien parkkipaikalta matkaa lähemmäs parikymmentä kilometriä, mutta minulla oli suunnitelmissa hieman oikaista. Jos Tarkkistentieltä kääntyy kohti Rotnäsintietä, voi auton jättää lähimaastoon parkkiin päiväretken ajaksi. Sunnuntai valkeni hieman tihkuisena, joten matkan lähdettiin vasta kello yhdentoista maissa. Joskus lapsuudessa muistan, että tämä polku oli hyvin pieni ja vaatimaton, mutta nyt pohja on kunnostettu aina laavulle saakka ja kivituhkainen ja osittain puulastupäällysteinen tie on helppo kulkea.

Matkaa pienelle metsäjärvelle ja laavulle tulisi noin 4,5 kilometriä suuntaansa, joten reippaasti tossua toisen eteen. Partakaverit seikkailivat tienlaidasta toiseen ja nauttivat syksyn hajuista. PikkuÄng pyyhki partaansa aina parhaimpiin ja pehmeimpiin sammalmättäisiin. Muutamia yksittäisiä lenkkeilijöitä tuli silloin tällöin kättä heilauttaen vastaan, mutta pääsääntöisesti täällä sai oikeasti nauttia luonnon hiljaisuudesta ja rauhasta. Ihanaa!

Pienen kävelyhetken päästä tulee vastaan vanha rauhoitettu petäjä eli mänty. Runko oli niin paksu, että aikuisen kädet eivät sitä riittäneet halaamaan. Tämä kyltti on uusittu vuonna 2006 eli ikää saa laittaa vielä 11 vuotta lisää. 344 vuotta metsänelämää. Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea tämäkin puu on vuosisatojen saatossa nähnyt. Tämä puu on siis syntynyt samalla vuosisadalla, kun Porvoo sai lopulliset kaupunkioikeudet (1602) ja nähnyt isonvihan (1700-luvun alku), jolloin venäläiset polttivat Porvoon lähes maan tasalle. Suomen vanhin mänty löytyy Lapista Urho Kekkosen kansallispuistosta ja ikää tuolla puulla on noin 800 vuotta! Ihan nuorikko siis vielä tämä meidän Porvoon petäjämme.

Tie jatkoi kiemurtelemista syvemmälle metsää. Välillä oli tiheää havumetsää, välillä väljempää kallio maisemaa. Sieniä oli siellä täällä ja muutamia pikkulintuja puikkelehti latvustossa. Tikka nakutti ja närhet kailottivat raakkuvia sulosointujaan. Noin kahden kilometrin kävelyn jälkeen tulee vastaan kyltti Näköalapaikka 300 metriä ja pieni polku lähtee haarautumaan metsän puolelle. En tiedä kävelimmekö tarpeeksi pitkälle, mutta mitään varsinaista näköalapaikkaa ei täällä vastaan tullut tai sitten metsä oli kyltin pystytyksen jälkeen kasvanut näköaloja peittämään. Pieni pettymys ja rämpiminen takaisin pääreitille.

Pian vastaan tulee kuitenkin pittoreski säiden harmaannuttama kelopenkki kallion laella. Tähän pysähdyimme hetkeksi lepuuttelemaan jalkoja, katselemaan maisemia ja ottamaan muutamia valokuvia hurmaavista zen kivistä. Iso miinus siitä, että tämänkin kiviröykkiön taakse oli joku pölVästi isolla Pee kirjaimella jättänyt ison kasan eväsroskia! En ole ikinä ymmärtänyt sitä miten ne tyhjät kääreet voivat painaa laukussa enemmän kuin täydet. Vie tuo mennessäsi! Pidetään luonto siistinä, eikö niin?!

Ilma oli raikasta ja lähdimme reippailemaan lopputaipaleelle. Hieman meinasi usko loppua kesken, mutta onneksi vastaantulijat opastivat meitä vain kulkemaan parempaa tietä pitkin vaikka viimeinen kyltti osoitti heinäiselle metsäautotielle. Tämän lenkin päässä odottaa kaunis metsälampi, jossa on laavu, tulentekopaikka, ulkohuussi sekä laituri. Laituri oli nyt parhaat päivänsä nähnyt ja osittain veden varassa. Laavulle kävellessä vastaan tuli jo hienoinen nuotion tuoksu. Edelliset retkeilijät olivat juuri poistuneet. Meidän kanssa laavulle osui ranskalainen seurue, jotka innokkaina pilkkoivat puita ja kohensivat hiipuvaa nuotiota. Retkieväs kateus meinasi hieman iskeä. Seuraavalla kerralla tänne on itse myös tehtävä eväät mukaan! Yhteinen kieli löytyi koirien kautta. Yhdellä seurueen naisella oli myös ollut kääpiösnautseri, Fifi <3 kuinka ihanan ranskalaista!

Täällä oli myös tasainen hyvä ranta, mihin pystyttää teltta tai pari ja jäädä istumaan syysiltaa nuotion loimotessa. Grillata vaahtokarkkeja, kertoa kauhutarinoita lampeen eksyneistä neidoista ja kilistellä kuohuviiniä!

Penkillä istuessa alkoi taivaalta kuulua hanhien kaakatusta. Tokihan ornarilla oli päivärepussa myös kiikarit ja pientä ihmetystä saattoi kanssaretkeilijöissä aiheuttaa Untuvikon kymmenen metrin pikapyrähdys rantaan! Kanukkeja ja vapoja ja joukon hännillä kuusi laulujoutsenta samassa parvessa! 

Ranskalaisseurueen kaivaessa eväitä rinkoista huikkasimme "moimoit ja au revoirit" ja lähdimme kotimatkalle. Hieman tylsää on kävellä tasan samaa reittiä poispäin, mutta me poikkesimme aina välillä metsän puolelle ja noukimme tuliaiseksi karvarouskuja ja suppilovahveroita. Minä kirjasin retkipinnalistaan hippiäisiä ja puukiipijöitä. Kaiken kaikkiaan saimme kulumaan metsässä lähemmäs neljä tuntia!

Loppumatkasta juoksentelin vielä käpytikkojen perässä liukkailla jäkäläisillä kalliolla, ihailin pientä hiljalleen soljuvaa metsäpuroa ja valokuvailin kaatuneen puun juurakkoa, jossa taidehistoria nörtti näki yhtäläisyyksiä Leonardo da Vincin Vitruviuksen mieheen!

Hanhiparvia oli mennyt koko päivän tasaisesti yli ja niiden kaakattava ääni tunkeutui puidenkin sekaan. Ihan retken loppuvaiheilla meitä lähestyi taas äänestä päätellen parvi ja  nopeatempoisesta sekä terävästä klik klik klik äänestä hihkaisin jo, että tundranhanhia. Niitähän nämä! Kotona kuvia rankasti suurentamalla ja vaalentamalla poimin joukosta myös muutaman sepelhanhen.

Summa summarum. Kiva uusi retkireitti tuttavuus ja tänne tulee varmasti lähdettyä toistekin.  Valaistusta täällä ei ole, joten ihan töiden jälkeen syysiltoina tuota ei ehdi kiertämään valoisaan aikaan. Varmasti retkeilemme tänne uudestaan, mutta sillä retkellä onkin sitten eväsreppu täynnä herkkuja!

Otsikkositaatti: Tove Jansson.