KIIKARIKANSALAISTEN RANTALOMA

Nyt en tarkalleen ottaen osaa taas sanoa, että mistä se koko ajatus rantalomasta lähti. Oliko ensin tarkoitus tehdä nostalgiamatka pohjanmaan lakeuksille isän suvun synnynseuduille, sukulaisissa käynti vai aloittelevan ornarin hinku päästä rantalomalle johonkin lintukohteeseen. Niin tai näin, niin nämä kaikki kun ymppää yhteen, niin syntyy pieni kutkuttava ajatus, että siinähän se Liminganlahti on ihan Nivalan naapurissa. Naisen logiikalla. Kun ajat rapiat 500 km, niin 130 km siihen päälle ei ole enää mitään. Meillä "ongelmana" on aina koirat. Niitä on yhteensä neljä. Tällaisen lauman kanssa majoittuminen on aina pieni haaste, mutta ilokseni huomasin, että Liminganlahden luontokeskuksessa on myös lemmikkihuoneita. Varaus hoidettiin viiden minuutin harkinta-ajan jälkeen ja muutaman päivän päästä starttasimme Porvoosta klo 06:23 kohti lintulahtea. Matka sujui sutjakkaasti matkapinnoja laskiessa. Puolilta päivin olimme Nivalassa ja vietimme ihanan iltapäivän edesmenneen ukkini veljen perheen vieraina. Kirpsakoista karviaisista tehty keikauskakku maistui taivaalliselta!

Viimeiset kilometrit menivät hujauksessa ja olimme juuri klo 17:00 luontokeskuksen parkkipaikalla, kuten olin alun perin suunnitellut. Tuntui käsittämättömältä, että täällä tulisi vietettyä seuraavat kolme päivää! Hotellihuone oli pitkän matkan jälkeen kaunis ja kutsuva, juuri sellainen kuin hotellin kuvat antavat ymmärtää. Ja koska olimme liikkeellä ns. sesongin ulkopuolella oli koko hotellikäytävä ainoastaan meidän käytössä. Vaikka päivä oli ollut pitkä ja edellisen päivän synttäriseikkailut painoivat univelkavaa'assa oli sitä kuitenkin lähdettävä heti rantaan kiikaroimaan. Maanantai-iltana tuuli yltyi aivan järkyttäväsi ja jokin uutinenkin tästä päätyi ihan iltapäivälehtiin. Tornissa tuuli niin kovasti, että tuntui kuin olisi seissyt avomerellä laivan kannella.  Lahti oli täynnä merihanhia ja valitettavasti 10.elokuuta alkanut metsästyskauden paukuttelu häiritsi pahasti minun rantalomaani. Purin hammasta ja yritin sulkea tasaisesti paukkuvan jyskeen pois mielestä. Maisemat olivat kuitenkin silmiä hivelevät.

Niin sanotusti tositoimiin päästiin seuraavana aamuna. Ei tarvinnut edes herätyskelloa laittaa soimaan sillä olin hereillä ennen viittä ja valmis lähtemään rannalle. Raahasin puolittain vastahakoiset koirat aamulenkille ja kipitin sen jälkeen pitkospuita kohti Virkkulan lintutornia. Edellisen illan tuuli oli tyyntynyt ja aurinko paistoi. Näillä korkeuksilla oli jo hieman syksyn tuulahdusta ilmassa, vaikka ruuhkasuomeen jätimmekin vielä hellekelit. Tornille vie noin 600m pitkospuupolku ja sen varrella kiikaroin jo pikkulintuja. Lampaat heräilivät haassaan ja ruskosuohaukka lensi ylitse. Minulla oli koko lahti ihan private käytössä. Suokukkoja, muutama valkoviklo, merikotkia. Merihanhet olivat vähentyneet edellispäivästä puoleen. Pikkulintuja sirputtamassa lintutornin kaiteilla. Lupaava pikkuparvi pitkänokkaisia kahlaajia, mutta nokankärki oli näillä selkeästi väärään suuntaan, kuoveja. Toinen lupaava kahlaaja lennossa, jonka nokka näytti kaartuvat hieman ylöspäin, mutta lintu katosi ennen kuin kerkesin saamaan sitä kunnolla kaukoputken päähän.  

Minulla oli oikeastaan tälle reissulle kaksi toivomusta. Nähdä mustapyrstökuiri sekä suopöllö. Molempia on toki hyvällä tuurilla mahdollista nähdä myös Porvoossa muutoilla, mutta täällä mahdollisuudet ns. kymmenkertaistuvat. Mustapyrstökuiri pesii Suomessa harvalukuisena, mutta sen pääasialliset pesintäpaikat ovat Pohjois-Pohjanmaalla ja juurikin näillä Liminganlahden rantaniityillä. Haravaoin sinnikkäästi lahtea kaukoputkella. Kaikki mielenkiintoinen näytti taas olevan siellä vastarannalla. Yhdeksän maissa tornille pyöräili paikallinen lintuharrastaja, joka kertoi, että nämä mustapyrstökuirit ovat alkukesästä jotenkin todella "kesyjä" ja saattavat tulla tornin tolpannokkiin istumaan, vaikka tornissa olisi kiikaroimassa. Voi huokaus. Kymmeneltä luovutin ja kävelin takaisin hotellille syömään jääkaapissa odottavaa aamupalaa. 

Puolen päivän jälkeen päätimme laajentaa reviiriämme ja lähteä jollekin lintutorniseikkailulle ja ottaa koiratkin mukaan, jotta nekin näkisivät jotain muuta kuin hotellihuoneen seinät. Temmesjoen lintutorni kuulosti kivalta, kalastajakylä ja pitkospuut. Jotenkin minulta vain meni ihan ohi, että pitkospuista on kaksi kilometriä, SUUNTAANSA! Neljälle pikkukoiralle, yhdelle huonojalkaiselle ja yhdelle ei yhtään lintuharrastajalle matka oli, noh, sanotaanko, että melkoinen ko(e)ke(ttele)mus.

Täytyy tunnustaa, että tällä seikkailulla meinasi itseltäkin mennä usko. Pitkospuut vain jatkuivat ja jatkuivat. Näin elokuussa ei seuranakaan ollut juuri muuta kuin keskipäivän porottava aurinko. Ruovikko oli niin pitkää, että se ylettyi pään yläpuolelle. Vaikka retkellä tulikin hieman sellainen turhareissu fiilis, niin otin täällä kuitenkin yhden reissun mielenkiintoisemmista kuvista. Kalastajakylän kohdilla tuli vastaan melko matalalla liitelevä haukka, josta en ihan heti saanut kiinni. Se oli selvää, että kaikki ihan "perus petolinnut" oli suljettu pois. Sain otettu kaksi kohtalaista kuvaa, joista pääsin sitten kotiin tultua määrityspuuhiin ja uhrasin toimintaan puolikkaan lomapäivän. Päädyin johonkin suohaukkaan, mutta lopuksi oli kuitenkin taas ruinattava viisaammilta apuja. Sinisuohaukka, nuori naaras. Tämän jälkeen varsinkin nuoren arosuohaukan tunnistus on kuvista ollut todella helppoa. Näin sitä kuulkaa oppii!

Iltapäivän vietin taas Virkkulan tornilla. Paikalle osui myös muutama muu lintuharrastaja joiden kanssa useampi tunti tornilla meni kuin siivillä. Vihdoin onnistuimme myös löytämään myös sen kaivatun limosan <3 Puolet retken tavoitteesta oli siis saavutettu. Suopöllön osalta Tiira merkinnät olivat viimeisen viikon ajalta melko nihkeitä. Oikeastaan paikkoja oli vain kaksi. Aapinaho ja Tupoksen pellot. Ensimmäinen osoite vei asuinalueelle ja päättelimme, että täältä joku oli pöllön kiikaroinut varmasti lennosta. Hylkäsimme suunnitelma A;n ja lähdimme ajamaan kohti Tupoksen peltoja. Olin ihan varma, että täältä emme lintua ainakaan löytäisi. Tällä kertaa oli kuitenkin lintujumalat suopeita ja heti peltoaukealle ajaessamme näimme linnun saalistamassa pelolla. Auto parkkiin tien sivuun ja kiikareiden kanssa ihailemaan. Pöllö istahti pienen saalistuksen jälkeen pellonreunan pusikoihin ja täytyy sanoa, että jos emme olisi paikkaa nähneet, niin emme olisi enää lintua löytäneet. Melkoinen tuuri! 

Linturetkissä on se huono puoli, että ne loppuvat aina aivan liian aikaisin. Niin tämäkin reissu. Kamoja pakatessa päätin, että tänne on tultava uudestaan ensi vuonna. Loppukeväästä. Ehdottomasti. Ehkä tuolla reissulla uskaltaisi sitten jatkaa hieman pohjoisemmaksikin. Ajettuani muutaman päivän aikana rapiat tuhat kilometriä huomasin, että ei tämä  reissaaminen ja pitkien matkojen ajaminen olekaan yhtään sen jännempää.

Ennen kotiin lähtöä kävin pikaisesti katsomassa luontokeskuksen näyttelyt ja ostamassa tuliaisia. Näyttely on todella taidokkaasti tehty ja nyt harmitti, että en siihenkään ehtinyt kunnolla tutustua. Ensi kerralla sitten :) Liminka, we'll meet again.