METSÄNNEITO TAHDON OLLA, SANKARITAR JYLHÄN KUUSISTON

Juhannuksen jälkeisessä blogitekstissä jo hieman kerroinkin meidän piilopirtistä Etelä-Savossa ja huomenna olisi taas tarkoitus vaihtaa rannikkoseudun maisemat kallioisiin metsiin ja viettää kokonainen viikko meidän piilopirtillä. Että "terve metsä, terve vuori, terve metsänruhtinas"! Siinä missä muut pakkaavat lomamatkatavaroihinsa bikinit ja rantatossut, sujahtaa minun laukkuun vaellukseen sopivat kengät, hyttysmyrkky ja kiikarit. Tarkoitus olisi ottaa hieman enemmän näitä Mikkelin alueen lintupaikkoja ja luontonähtävyyksiä haltuun.

Ja jos ei huvita lähteäkään mihinkään, niin mökin ympärillä riittää kyllä maisemia ja metsiä rämmittäväksi. Viime reissulla kuuntelin ja ihailin taas mökkijärvemme yli lentäviä korppeja. Talvella luettuani Mika Honkalinnan Korppiretki kirjan minua on hieman kutkuttanut oman korppiretken tekeminen. Edes ihan pienen sellaisen. Yhtenä päivänä nappasimme mukaan kiikarit ja lähdimme soutamaan järven toiselle puolelle suuntaan, missä korpit lentosuunnasta päätellen ilmeisesti majailevat. Päätimme kuitenkin ensin kävellä vanhaa metsäautotietä pitkin pienelle naapurijärvelle ja rämpiä jo jokusen vuoden vanhan hakkuuaukean läpi. Täällä luonto oli jo hieman alkanut parantumaan metsäkoneiden tuhotöistä, mutta kyllä vieläkin maasto oli karun näköinen ja pohja melko haastava kävellä. Pusikoissa rämpiessä näimme peippoja, punarintoja, vihervapusen, tinttejä ja metsäkirvisen.

Alueella oli myös paljon oransseja perhosia, jotka myöhemmin määrittelin mitä ilmeisemmin pursuhopeatäpliksi? Nämä olivat hirveän tuttavallisia ja viihtyivät pitkään kuvattavana ja yksi niistä yritti tulla laukkuni mukana kotiin saakka!

Minä en suostunet enää rämpimään ruman hakkuu aukean poikki, joten suuntasimme kohti metsää ja ylös kalliota. Vaikka rinne näytti kallioiselta, niin pinnalla oli pitkälle yli pohkeen ylettyvä sammalpeite. Mäkeä ylös lähes vaakatasossa kävellessä meinasi jo vallan loppua kunto, mutta mikä ihana tunne kävellä metsässä, missä ei ole polun polkua! Ainoa polku minkä löysimme oli muurahaisten "moottoritie" kuusen alla olevalle isolle keolle. Se erottui niin selkeästi maastosta, että sitä oli suorastaan jäätävä ihailemaan.

Lopulta pääsimme kallion huipulle ja kiipeäminen palkittiin jylhillä järvimaisemilla. Niitä korppeja ei vain näkynyt missään. Ainoastaan muutama varis kävi vahingoniloisena raakkumassa meidän korppiretkelle. Korppiretki muuttui siis tällä kertaa varisretkeksi, mutta paikkauskollisena luulen, että me vielä tapaamme näissä maisemissa.