KARUN KAUNISTA JA AUTIOTUPIA

Olen usein sanonut, että jos tämä lintu- ja luontoharrastus on jotain opettanut, niin sen, että hienoja luontokokemuksia on turha lähteä etsimällä etsimään. Pitää vain kärsivällisesti odottaa, liikkua luonnossa ja ottaa kiitollisena vastaan se mitä tarjotaan. Tästä tuli tänään taas hyvä muistutus. Minua on jo muutaman hetken kuumottaneet yhdet hiekkakuopat, missä ajattelin että olisi voinut olla mahdollista nähdä törmäpääskyjä. Sitä kun ei vielä ole tämän vuoden pinnalistassa.

Puolen tunnin maisemamatkailun jälkeen seisoin isäni kanssa hiekkakuopan laella todeten, että ei pääskyn pääskyä. Ainakaan törmä sellaista. Yksi yksinäinen haarapääsky kaarteli hiekkadyynien yläpuolella. Ei koloja ja se hiekkakuopan reunakin oli ihan liian sortuvaa sorttia tunnelien rakentamiseen. Mitähän mä olin taas ajatellut? Kun sitä kuitenkin oli ajettu muutama kymmenen kilometria kotikonnuilta oli sentään asiallista katsoa, mitä muuta alueella olisi tarjottavana. Jätimme auton parkkiin ja ensimmäisestä polun tapaisesta metsikön puolelle!

Melko pian kiinnitin huomiota johonkin mustaan, joka hääräili varvikossa puunrungon vierustalla. Palokärkihän se siellä. Päätimme hiippailla niin lähelle kuin mahdollista. Melko pitkään sillä kestikin ennen kuin se meidät keksi! Raikuvan äänen säestämänä se lensi syvemmälle metsään.

http://www.lintujen-äänet.net/palokarki/

Jatkoimme vanhaa johtokatua pitkin ylös pienelle kalliolle. Varis raakkui kovaäänisesti petäjän latvassa ja syykin selvisi, kun katsoi puun juurella olevalle kivelle. Ainakin kolme poikasta räpiköi kuusen suojaan, minkä siiven tyngillään kerkesivät. Yksi pölvästi jäi sentään meille kuvausetäisyydelle. Sen verran mannekiinia jännitti, että se yritti muina variksenpoikina katsella koko ajan toisaalle. Hauska kohtaaminen ja muutaman kohteliaan kuvan jälkeen toivottelimme pienokaisille hyvää ja pitkää elämää.

Tämä variksen poikien kohtaaminen riitti jo poistamaan törmäpääsky harmistuksen, mutta joskus tosiaan saa hieman kaupanpäällisiä. Isäni kiinnitti huomiota johonkin valkoiseen joka liikkui metsässä. Aika pian se valkoinen vilisti metsäkössä ja hypähti johtoaukealle. Vähän oli kameran käyttäjä tälläkin kertaa hidas, mutta pikaisen räpsyn onnistuin tästä pitkäsäärestä ottamaan ennen kuin se sulavan äänettömästi katosi jälleen seuraavan mäen taakse.

Jatkoimme vielä ylöspäin kohti jäkälien ja sammalien peittämää kalliota ja käppyrämäntyjä. Katselimme sympaattista, vanhaa liekö pöllölle tehtyä pönttöä, jonka minä nimesin autiotuvaksi. Olisipa hauska tietää tuonkin tarina. Kenen toimesta ja koska on pönttö puuhun laitettu ja onkohan pöntössä ollut asukkaista.

Pieni kallionlaki osoittautui hirveän mielenkiintoiseksi. Löysimme usemman tikankolon. Kuvasimme tupasvilloja, kukkivia puolukanvarpuja, jäkäliä ja sammalia, käppyräisiä kelottuneita oksia ja puita. Luonnon taidetta parhaimmillaan. Karheaäänisen korpin ylilento oli tämän näytelmän taustamusiikkia.

Pysähdyimme myös kallion laella sijaitsevalle kiviröykkiölle tuumailemaan josko se olisi kivikautinen muinaishauta eli hiidenkiuas. Hiidenkiukaita on myös pidetty aarnikätköinä eli eräänlaisia arvokätköinä, mihin asukkaat kätkivät arvokasta omaisuuttaan siirtyessään. Valitettavasti tämä näyttää siltä kuin sitä olisi joku aarteenetsijä käynyt vuosisatojen saatossa penkomassa.

Tässä vaiheessa meidän pikainen lintureissumme oli taas jo venynyt yli kaksi tuntiseksi. Oli suunnistettava kohti autoa. Matkalla huomasin vielä maassa olevan pienen pienen pesän. Se näytti asutulta. Toivottavasti tästä on pikkulinnut päässeet onnellisesti matkaan.

Nopeasti karu kallionen maasto muuttui kielomereksi ja lehtimetsäksi ja palasimme taas merenrantaan. Ranskattaren nokka kohti kaupunkia mieli kyllästettynä luontokokemuksilla, minkä voimin jaksaa taas ensi viikon arkirutiinit.

⚜ The end  ⚜