VANHOJA POIKIA VIIKSEKKÄITÄ

Viiksitimali. Lintu jonka perässä olen varmasti juossut enemmän kuin yhdenkään muun linnun. Pari vuotta sitten, kun aloin ihan tosissani kyttäämään lintuja sain päähäni, että olihan näin Porvoolaisena ehdottomasti nähtävä tuo meidän Ruskiksen ruovikoissa asusteleva eksoottisen näköinen lintu. Se taisi olla heinä-elokuuta, kun useampana päivänä kävin tuota lintua väijymässä. Valokuvissa olin nähnyt linnun aina keikkumassa järviruokojen varressa ja näitä sitten kiikaroitiin ahkerasti. Tuolloin ei vielä linnunlaulukorva ollut yhtään kehittynyt, joten en juuri osannut tätä äänen perusteella hahmottaa. Kaikki kuulostivat niin samoilta. Kyllähän siitä silloin eliksia pinna tuli, mutta ei ollenkaan helpolla. Nykysin, kun linnun metallisena sointuva "pingping" ääni on hyvinkin tuttu, niin lähes joka kerta tästä saa ainakin äänihavainnon. Seuraava fiksaatio olikin sitten saada linnusta valokuva.

Eilen olin yksinkertaisesti päättänyt onnistua. Koko viikon oli ollut kirpsakoita aurinkoisia pakkasaamuja ja siksipä päätin anoa perjantain vapaapäiväksi. Aamulla kun innoissani heräsin ennen seitsemää oli pettymys melkoinen, kun keli oli taas tuhnuisen harmaa. Aamu ei tuntunut valkenevan ollenkaan ja yhdentoista maissa päätin vain lähteä kokeilemaan, että saisinko linnusta edes näköhavaintoa. Ajelin Sikosaaren tietä ikkunat auki ja jäin hetkeksi autoon istumaan ja kuuntelemaan. Melko pian alkoikin kaislikko suhisemaan ja "pingpingping" erottumaan koko ajan lähempää. Hiljaa hipsin autosta ulos ja siihenhän ne timalit tulivat tielle syömään jauhinkiviä! Perfect!

Viiksitimali on meillä ns. uusi laji, vaikka siitä ensihavainto onkin saatu Helsingistä 1949. Seuraavan kerran lintu havaittiin kuitenkin vasta 1984 Ahvenanmaalla. 1980-90 luvun taitteessa viiksitimaleita saapui parvittain Suomen rannikoille ja ensipesintä varmistettiin 1987. Ankarat talvet verottavat viiksitimali kantaa, mutta pikkuhiljaa tämä erikoisen näköinen lintu on ottanut jalansijaa Suomen rannikkoseuduilla. Tällä hetkellä virallinen parimäärä arvio on noin 500-1000. Porvoossa veikkaan näitä olevan noin 80-100.

Yhtä nopeasti kuin linnut pyrähtivät tielle, niin ne myös pyrähtivät takaisin ruovikkoon. Pienikin väärä liike, lähestyvä auto tai lenkkeilijä ja linnut katosivat, niin että kaislat heiluivat. Valokuvaamista ei yhtään helpota se, että lintu tykkää piilotella kaislikon alaosissa. Se on liikkeessä lähes koko ajan tai sitten hentoiset kaislat heiluvat tuulessa. Suojaväri on myös sellainen, että jos havaitset linnun paljaalla silmällä, niin yritäppä löytää se seuraavaksi kameran linssin läpi. Oma haasteensa on myös yrittää saada valokuvaa niin, ettei olisi jotain kaislanoksaa edessä.

Kaiken kaikkiaan palelin kaarisiltojen välissä hitaasti maleksien rapiat kolme tuntia. Iltapäivällä auringon alkaessa mukavasti lämmittämään hävisivät viiksitimalit syvemmälle ruovikkoon. Päivän viiksivallujen kuvaussessio olisi ohi.

Koska tuo kolmetuntinen oli hidasta hippasleikkiä timaleiden kanssa, niin ehdin kuvata muutakin.  Talventörröttäjiä, satunnaisia sorsia, jotka lensivät kaislikon yli, kaislikon reunaan pakkaspäivien synnyttämää riitettä. Vaikka marraskuuta pidetäänkin varsinkin täällä eteläisessä Suomessa pimeänä ja synkkänä kuukautena, niin kyllä tämäkin kuukausi tarjoaa kauneutta silmälle.

Juuri kun olin lähdössä kotiin päin, niin nousi ruovikosta kymmeniä hätääntyneitä variksia. Syykin selvisi nopeasti, kun aloin kiikaroimaan taivasta. Horisonttiin ilmestyi vanha merikotka. Pitkän tovin se kierteli melkein yläpuolella ennen kuin katosi Stensbölen suuntaan. Hieno kohtaaminen tämäkin.